Huhhuh, niin se aika kuluu. Pahoinvoidessa. Kaikki raskauteen liittyvät jutut saa voimaan pahoin. En pysty lukemaan mitään neuvolan läpysköitä, enkä seurata pienen kehitystä netistä. Jokin minussa taistelee vastaan. Ihan kuin en haluaisi tietää kaikkia yksityiskohtia, koska silloin tuhoutuu tämä uuden elämän pyhyys jotenkin.

On helpompi ajatella sitä pienenä siemenenä, aivan uutena alkuna, johon tutustun sitten kun hän syntyy. En halua muodostaa mitään kuvia ennen sitä jotenkin. En halua jämähtää mihinkään ajatukseen, että tällainen hänestä tulee ja näin minä hänet kasvatan. Koska enhän tiedä kuka on tulossa.

Toisaalta on vielä hyvin aikaista, ehkä tämä yhteys muuttuu vielä myöhemmin ja tutustun häneen jo raskauden aikana.

Pahoinvointiin olen hankkinut rannekkeet. Toimimisesta en ole ihan varma. Olo on ollut viime päivinä parempi, ehkä rannekkeet ovat lievittäneet pahoinvointia. Tai sitten olen vain hyväksynyt itseni ja tunteeni, olemalla ajattelematta turhan paljon pienen kasvamista sisälläni. Yritän elää normaalia elämää. Pelkoja on vaikka kuinka paljon, raskauteen, synnytykseen ja vauvan hoitoon liittyen. Niitäkin olen huomannut käsitteleväni unissani ja olo onkin rauhoittunut.

Neuvola oli tiistaina, puolitoista tuntia siihen vierähti. Labra on vasta ensi tiistaina. Eipä se käynti kovin mullistava ollut, asiat olin lukenut jo netistä. Mieskin oli mukana. Alustavasti menen Kätilöopistolle synnyttämään, mutta Tammisaari vieläkin kovasti kiinnostaa. Ultra-aikaa odottelen nyt siis. Seulontoihin en halua, turhaa stressiä. Enkä kuitenkaan downin vuoksi hänestä luopuisi.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa

9+1

Tuntuu ajan kulu kyllä niiiin hitaalta! Ekaan neuvolaan on vielä kaksi viikkoa, ultrista ei tietoakaan, kun en varhaisultraan mene. Ainoa merkki raskaudesta on tämä ällötys, jota ilmankin voisin elää

Väsymys ei ole paha päivisin, mutta illalla simahtaisin tosi aikaisin, jos malttaisin vaan. Ja nukun SIKEÄSTI. En koskaan nuku sikeästi, herään pienimpäänkin ääneen ja liikahdukseen. Nyt en reagoi mihinkään. Mies kävi hakemassa yhtenä iltana työauton seuraavaa päivää varten. Olin jo nukkumassa, enkä missään vaiheessa huomannut poistumistaan tai tulemistaan, enkä miljoonan työlaukun sisälle raahaamista.

Haluaisin silti olla jo pidemmällä, nähdä vähän vauvamahaa ja tuntea liikkeitä, huoh. Ehkä se aika vielä koittaa.

6+3

Meinasin siis pillahtaa itkuun, kun huomasin juuri kaupasta tuotujen luomuomenoiden olevan vähän homeessa!!! Samalla ärsytti, kun mies mussutti krapulaansa toiseksi viimeistä hyvää omenaa. Sain hallittua itseni kuitenkin, vähän vain tuli vedet silmiin. Viimeinen omena nyt tuolla odottaa iltaa tai sitä hetkeä kun tekee tolkuttomasti sitä mieli. Täytyy säästellä sitä. Homeiset joutaa roskiin, en JAKSA palauttaa niitä!

Huoh, nyt se väsymys sitten tällä viikolla on alkanut, samoin etova olo. Tässä olotilassa ei paljon jaksa tehdä, kun töissäkin on pakko raataa. Iltaisin tulen kotiin viiden jälkeen, ulkoilutan ja syötän koirat, istun hetken netissä. Sitten seiskan aikoihin rojahdan sohvalle, kun ei muuta jaksaisi tehdä, puoli yhdeksään aikoihin rupeaa nukuttamaan niin paljon, että on pakko viedä koirat ulos taas. Ja siitä suoraan sänkyyn kuorsaamaan ysiltä.

Tiskivuori kasaantuu ja blogi jää päivittämättä. Keittiössä ei muutenkaan viitsisi millään oleskella pakkoa pidempään hajun takia. Tästä on kehkeytynyt siis loputuon kierre, tiskaamattomat tiskit lisäävät hajuja, mutta niitä ei muka pysty tiskaamaan kun etoo se haju. Ja väsymys painaa.

Tänään vapaapäivänäni olen kuitenkin saanut aikaiseksi näin aamupäivällä siivota keittiön, ehkä siellä nyt paremmin jaksaa olla. Ainakin silmää miellyttää taas. Eikä se haju niin paha ollut, kun hommaan ryhdyin, taisi olla tekosyy vain

Omenoita tekee mieli, ruokaa ei oikeastaan ollenkaan. Eilen ostin myös aurajuustoa, kun sitäkin rupesin himoitsemaan, sekä hedelmäkarkkeja kun en oikein tiennyt mitä mun oikeasti tekee mieli. Jotain raikasta kai? Nytkin nälkä kurnii, mutta ei välttämättä aamupalaleipää tee mieli. Hapankorppuja menee paljon, ehkä sellaista taas. Ehdin niihin varmasti tämän raskauden aikana kyllästymään!

Vastustuskykyyn pitäisi ruveta syömään valkosipulia, mutta ei oikein houkuta sekään maku. Kapseleina ehkä? Lisävitamiinivalmisteena käytän Prenatal-nimistä valmistetta, joka on raskaana oleville tarkoitettu. Sitä oon syöny jo 10 kuukautta, viime raskaudesta lähtien. Lisäksi syön kaksi kapselia E-EPAa päivittäin sekä maitohappobakteerikapseleita. Ehkä näilläkin vähän saa aikaiseksi? Huoli on kova, haluaisin tehdä kaiken alusta asti oikein, jotta pikkuinen saa oikeat ravinteet kasvamiseen ja kehittymiseen.

Olo on kuitenkin toiveikas ja varsin valoisakin etomisolojen välissä

Siskokin vastasi, että tätä he olivatkin jo kauan odottaneet miehensä kanssa!

6+0

Töihin on mentävä, kun haluaisin vain istua netissä surffailemassa ja lukemassa raskausjuttuja! Lapset tulevat tänään kesälomaltaan. On ihanaa, kun meidän päiväkoti on kiinni koko kesän, niin saa lapset kunnon loman. Vähän heitä jo kaipailenkin!

Lisäksi yhden hoitolapsen äiti on raskaana myös. Sekin on niin ihanaa, voi samaistua johonkin. Olisi ihana kuuluttaa koko maailmalle jo tässä vaiheessa! Kolme työkaveria tietää. Ne on niin läheisiä muutenkin ja ovat tienneet yrityksestä. Tuntuu jotenkin tärkeältä, että työkaveri tietää mistä on kysymys jos väsyttää tai kuvottaa. Osaavat ottaa vähän huomioonkin ehkä.

Siskollenikin kerroin sähköpostissa, mutta en ole saanut vielä vastausta... Oma perhe tietää yrityksestä ja keskenmenostanikin, vaikka siitä kerroinkin silloin vasta jälkeen päin. Miehen perhe on autuaan tietämätön. Meillä on onneksi tosi hyvät välit ja anopin kanssa ollaan usein puhuttukin lasten hankkimisesta. Mutta en tiedä onko varautunut vielä tähän!

Molemmat täytetään loppusyksystä 29, joten eihän tämä nyt niin iso yllätys voi olla toisaalta. Ongelmani on kai se, että mies pääsääntöisesti opiskelee ja töitä tekee freelancena. Ala on sellainen, että freelance on ainoa tapa oikeastaan, eli taloustilanne tulee heittelemään varmasti paljon. Toisaalta se ei olisi yhtään sen parempi parin vuoden päästäkään. Nyt täytyy vain luottaa, luottaa ja luottaa.

Väsymystä oli eilen. Mahaa nipistelee ja selkää jomottaa. Ehkä aavistus huonosta olosta....

5+2

Voi, kyllä ne menkat alkoi sitten, viikon myöhässä   Ehkä siellä oli jotain yritystä, en tiedä. Kokemus oli lannistava ja surua täynnä. Päätin, etten halua elää kesääni ja elämääni muutenkaan näin. Odotellen joka kuukausi iloista yllätystä, pettyäkseni taas. Se oli liian raskasta.

Päätin keskittyä täysin muuhun eläämääni, kesään ensinnäkin! Kaksi koiraani muuttivat luokseni Helsinkiin äitini hellästä huomasta, ja niihin sain purettua hoivaviettiäni. Ja ajatukset pyöri niiden ympärillä. Tällä viikolla alkoi työ taas ja syyskuussa jatkuu opinnot. Elämällä on siis paljon tarjota minulle juuri nyt, ja olin tyytyväinen tähän.

Ja kas kummaa, menkkoja ei taaskaan kuulu. Vatsaa nipistelee ja tunne siitä kuin olisin tulossa kipeäksi... Yritin tunkea raskausajatukset taka-alalle, ja sulkea korvani oireilta. Tämän viikon torstaina tein testin. Puolustelin sitä sillä, että tietäisin voiko alkoholia käyttää illalla.

Viiva pamahti ruutuun heti, tummana ja vahvana!

Menin varovaisesti makuuhuoneeseen, jossa mies vielä nukkui. Mutta oli niin unenpöpperössä, etten halunnut kertoa vaan annoin nukkua rauhassa. Jätin vain testin esille, ja koko aamun odotin hänen soittoaan. Lopulta piti itse soittaa, ja iloinen mies oli toisessa päässä.

Olo on onnellinen ja rauhallinen. En pelkää tällä hetkellä mitään. Viime lokakuussa plussa toi sekavia tuntemuksia, rupesi jännittämään iso elämänmuutos. Ehkä tämä 10 kuukautta tässä välissä antoi lisäaikaa valmistautumiseen.

Keskenmenoa en osaa pelätä, mutta jollain tasolla varaudun siihenkin. Mieskään ei uskalla innostua liikaa...

Aika näyttää!

5+1

Testasin negan, olen ihan ihmeissäni, miten voi olla? Luulin jo ja ehdin jo niin asennoitua. En tosin vieläkään suostu uskomaan, ennenkuin kuukautiset alkaa. Voi kun alkaisivat pian sitten, eihän tässä ole mitään järkeä.

Nipistelee, ja se tekee enemmän iloiseksi kuin levottomaksi. Silti vessassa käynti pelottaa yhä enemmän. Olen tuntevinaan kuinka kuukautiset alkaa. Nyt on vasta kp 35/28-31. Ennen lokakuista keskenmenoani kiertoni oli 35 päivää pitkä joskus. Mikään ei ole koskaan varmaa. Silti olisi niin ihana saada se viiva siihen testiin, ihan kuin se jotain varmistaisi. Sitä odottaa jotenkin aina sitä seuraavaa etappia. Plussa, sydänäänet, ultra, syntymä, elämä. Ja sitten ne huolet varmasti vasta alkavatkin, voin vain kuvitella

Onneksi elän silti ruusunpunaisissa haavekuvissani. Pidän niistä kiinni kynsin ja hampain! Eihän kukaan muuten tähän touhuun ryhtyisi.

Tuli aamu, ja maltoin olla testaamatta, vaikka näin unta siitä kuinka mieheni oli kertomassa uutisesta äidilleen. Kieltämättä se asia hermostuttaa muutenkin. Enhän voi mitenkään tietää miten tämä asia otetaan vastaan anoppilassa. Oma perhe jo odottaa tätä yhtä paljon kuin minäkin, ei ongelmia siellä siis. Mutta kun mies opiskelee...(tosin tekee myös alansa töitä silloin tällöin, huom.)

Ei tässä pitäisi hätää olla, melkein jo kolmekymppisiä....

Entäs ne oireet sitten? Rintoja aristaa koko ajan. Viime päivien selän menkkajomotus alkaa onneksi väistyä. Mahaa nipistelee joskus. Ei muuta.

Epäreilua tämä nykyinen informaatiotulva! Eräänlainen kirous tämä, kun pitää olla niin tietoinen kaikesta. Samalla ei pysty mitenkään vaikuttamaan näihin asioihin, grrr.

Nyt ois 4+5

Yhtäkkiä huomaan kuinka vähän aikaa onkaan valmistautumiseen! Mitään ei ole tietenkään valmiina, kun on esikoisesta kyse.

Kaikista eniten huolettaa ruokavalioni, nyt täytyy löytää ne tahdon voimat, joita ei muuten löydy. En halua tunkea elimistööni mitään turhia sokereita ja muita epäpuhtauksia, nyt kun on toisenkin terveys mahdollisesti kyseessä...Mutta ehkä se maalaisjärki kuitenkin on se tärkein tässäkin asiassa, ilman turhia paineita. Onko edes mahdollista välttyä äidin syyllisyydentunne-loukusta?

Näitä älynväläysviestejä tulee vielä paljon lisää